Muutama päivä sitten satuin lukemaan keväällä hs.fi:ssä ilmestyneen Laura Saarikosken kolumnin perheellisen ajasta ja siitä, kuinka "rannaton aika katoaa". Teksti ei sisällä mitään uutta ja mullistavaa, mutta on jotenkin helpottavaa, kuinka joku toinen lausuu ääneen ne ajatukset, joita itsekin pyörittelee.
Rannaton aika on osaltani jälleen kadonnut. Aikaa on, mutta se on pieninä sirpaleina pitkin päiviä ja viikkoja. Koko viikonlopun kestävät ompelumaratonit, sunnuntaipäivät sohvalla telkkarin ääressä, hyvän kirjan lukeminen aamuyöhön, koska sitä ei malta laskea käsistään - mennyttä toistaiseksi. Bloggailu on siitä hyvä harrastus, että sitä voi tehdä pienissä irrallisissa pätkissä, kun taas laajempi luova toiminta vaatisi juuri sitä rannatonta aikaa.
Etenkin tällaisina päivinä, jolloin mies on töiden puolesta poissa aamusta iltaan, päivä on lähinnä sarja pienten miesten tarpeista huolehtimista. Niiden välissä ikävoin vanhaa elämääni. Toisaalta ihmettelen edelleen, mihin sain hassattua elämäni kakkosella alkavat vuodet. Mitä kaikkea sitä olisikaan voinut tehdä... mutta eipä paljon jäänyt jälkipolville kerrottavaa. Piti sitä nimittäin silloinkin kiirettä. Raskaaksi tultuani muistan jopa ajatelleeni, että nyt tahti rauhoittuu, kun voin käyttää lasta (teko)syynä siihen, että kaikessa ei ole pakko olla mukana. Totta tavallaan, mutta kyllä tilalle tuli koko joukko uusia velvollisuuksia.
Pieni melankolia tällä puolen ruutua siis. Mielenkiintoista havaita, että samoja tunnelmia on ollut tasan vuosi sitten: "Mistä oli viimeinen lomapäivä tehty? Teekupillisista, retkestä vadelmapusikkoon, liian pitkistä päiväunista, yhdestä heräteostoksesta ja siitä hieman levottomasta tunteesta, joka minut valtaa tähän aikaan vuodesta, kun alan odottaa vuodenajan vaihtumista." Onko heinäkuun 24. päivä minulle aina jonkinlainen suvantopaikka?
Kenkiä tekstin kuvituksena tänäkin vuonna, nämä kiilakorot ovat Espritiltä.
Kenkiä tekstin kuvituksena tänäkin vuonna, nämä kiilakorot ovat Espritiltä.
Ehkä noin kolmen vuoden päästä huomaat,että sitä omaa aikaa alkaa olla..helpottiko?:) vuodet menee kuitenkin nopeasti,nauti nyt siitä,että olet juuri nyt maailman tärkein ihminen lapsillesi.mun nuorin lapsi menee eskariin ja tuntuu haikealta ja samalla hyvältä..lapset ovat lainaa<3
VastaaPoistaKiitos, helpottaa vähän:) Ehtihän sitä aikaa vähän ollakin kolmevuotiaan esikoisen kanssa ennen vauvan syntymää - nyt mittari on ikään kuin taas nollautunut. Ihanasti sanottu, että olen maailman tärkein lapsilleni, yritän pitää tuon mielessä!
PoistaViitosella alkavana, tänä vuonna, ei ole hassannut mitään vuosikymmentä,
VastaaPoistavarsinkaan mun ysikymppiset asiakkaat!
Samat virneet ja elävät elämäänsä, eivät vain elä. Blogeja ei ollut mutta jakavat "ekat kertansa" ja miten voi naurattaa...
Tänään lady 84v kertoi haluavansa avioeron miehestään, koska mies on niiiiin dementoitunut, ei jaksa, rollaattorilla vaan eteenpäin ja tukka kiharalle ja huulikiiltoa,
Raikas blogi Sinulla
Näin minäkin haluan ajatella, että elän ja teen hauskoja asioita vielä kasikymppisenäkin;) Mutta toisaalta haluan tehdä niitä myös nyt!
PoistaKyllä se vielä helpottaa, uskopois! Tulee se rannaton aika uudelleen ja silloin kaipaat niitä aikoja, kun joku hoki lahkeen vieressä äiti, äiti, kato, ÄITI HEI! Muistan itse hyvin tuon ajan, lapset 0v, 3vja 4v...kahvikupista sai juotua korkeintaan puolet, senkin seisten, käsitöistä oli turha haaveillakaan... Nyt, 9vmyöhemmin, esikoisen 13-vuotispäivän aattona mietin, mihin nämä vuodet tässä välissä ovat sujahtaneet?
VastaaPoistaVieläkään ei sitä rannatonta aikaa ole nonstop, mutta nyt voin jo kaksi tuntia ommella, eikä kukaan tarvitse minua sinä aikana! Tavallaan surullistakin...
Toisin sanoen tsemppiä tähän aikaan, se ei kestä ikuisuuksia!
Oh dear, teillä on tosiaan pitänyt aikanaan kiirettä. Helpottaa oikeasti kuulla, että asiat muuttuvat. Käsitöitä on tosiaan kova ikävä, jatkuvasti mietin edelleen, mitä kaikkea olisi kiva ommella, ja varastot olisivat täynnä sinne toiveikkaasti hankittuja kankaita. Mutta kun rannatonta aikaa ei ole, ei tule edes aloitettua.
PoistaBlogin pitäminen on kyllä siitä hauskaa puuhaa, että voi katsoa mitä tapahtui edellisvuonna samaan aikaan. Katselin tuossa juuri hiljattain mitä viime heinä/elokuussa tapahtui ja jotenkin aika samanlaiset fiilikset minulla silloin, siis sillain jännällä tavalla.
VastaaPoistaPidin melkein kolmekymppiseksi asti päiväkirjaa mutta se jäi, kun muutin nykyisen mieheni kanssa yhteen. Kivaa, kun nyt on tämä blogi, tulee edes jotain kirjattua ylös - vaikka ei ihan tilitettyä samaan malliin kuin niihin päiväkirjoihin aikoinaan:)
PoistaVoih, niin helposti edelleen tavoitan tuon tunteen ja ajatustesi haikeuden! Hillittömän oman ajan nälän, välillä jopa kielletyksi tunteeksi ajatellun raivon/kiukun- ja samalla äärettömän rakkauden lasta kohtaan, vahvan tietoisuuden tuon ajan ainutlaatuisuudesta ja hetkeen tarttumisen tärkeydestä. Omat lapseni ovat jo 13- ja 15-vee. Meillä on 3 päivää esikoisen rippijuhliin ja juuri tänään mietin, mihin IHMEESEEN nämä vuodet tästä(kin) välistä kuluivat?? Nyt se ihmeenä pidetty, rakkaudella kasvatettu esikoispoika on jo isänsä mittainen, ihmeen fiksusti elämää pohtiva nuorimies, joka kotoisasti nahistelee pikkusiskonsa kanssa ja pitää tiukan paikan tullen täysillä tämän puolia. Ihan mahtava poika tuosta kasvoi. Ja edelleen kasvaa.
VastaaPoistaSe on elämää tämä. Luopumista tavallaan, joka päivä, mutta samalla syvää kiitollisuutta siitä että elämä kantaa kun pohja on vahva. Ystäväni tapaa leikillisesti sanoa: "Parasta lapsissa on se, että ne kasvavat". Nautitaan siitä!
Kaunis, elämänmakuinen blogi Sinulla, sitä on ilo seurata. Voimia!
-hilma-
Kiitos ihanasta kommentista, taidat tosiaan ymmärtää juuri, mitä tarkoitan! Haluan kovasti uskoa tuohon, että jälkeenpäin ihmettelen ajan kulumista, mutta kyllä sitä nyt lähinnä vain odottaa, että lapset olisivat isompia. Hassua sinänsä, en oikein ymmärrä vielä itsekään, miksi lapsia ensin kovasti haluaa, ja sitten vain odottaa, että ne kasvaisivat.
PoistaEnsinnäkin onnittelut perheenlisäyksestä!
VastaaPoistaTosiaan, ajan rannattomuus (miten ihanasti muuten ilmaistu) voi olla lapsiperheessä vain haave. Mutta hyvät naiset, on ihan ok antaa lapsen hieman odottaa ihan pienestä pitäen. Äitikin on ihminen ja voi hyvin käydä suihkussa, vessassa, juoda kahvikupin, puhua puhelimessa vaikka olisikin lapsia. Luin hiljattain Pamela Druckermanin kirjan French Children Don't Throw Food. Olen ollut ehkä entisessä elämässäni ranskalainen koska huomaan noudattaneeni pitkälti samoja 'sääntöjä' kuin ranskalaiset äidit. Lapseni ovat jo kouluikäisiä ja ihan täyspäisiä vaikka en ollutkaan heidän palveluksessaan joka sekunti.
Toinen melko tyypillinen tapa kuvailla aikaa on tuo edellisenkin kirjoittajan kuvailema 'aika kiitää' -juttu. Tokihan aika menee nopeasti, mutta ei kannata elää niin että unohtaa totaalisesti itsensä ja herää 10-15 vuoden päästä siunailemaan että mihin se aika kului, voi kun lapset on isoja jne. Tätähän kuulee todella usein.
Nautitaan tästä hetkestä ja kesästä!
T. Hanna
Tämä oli todella hyvä kommentti ja sivuaa niin ikään omia ajatuksiani. Otan hyvinkin aikaa omille pikku askareilleni arjessa, etenkin nyt toisen lapsen kohdalla sitä on tajunnut, ettei joka inahduksesta tarvitse rientää vauvan vierelle. Esikoinenkin on oppinut jossain määrin odottamisen jalon taidon. Mutta sitä rannatonta aikaa kaipaan edelleen - sitä ei lapsiltaan voi vielä tässä vaiheessa ottaa.
PoistaToisekseen tuo "aika kiitää" -juttu. Uskon sen ja pelkään sitä. Tiedän, että elämää on myös neljänkympin tuolla puolen, mutta on juttuja, joita haluaisin tehdä nyt just heti ja joita en ehkä enää viisikymppisenä pysty tekemään. Tuntuu aika pahalta ajatus, että pitäisi laittaa itsensä ruuhkavuosiksi aivan hyllylle.